Karhukultti ja karhuesineet Suomessa

Karhukultti ja karhuesineet Suomessa

posted in: arkeologia, kivikausi | 0

Karhun synty

Kalevalassa kerrotaan karhun luomisesta ja synnystä:

“Ei ohto olilla synny,
eikä riihiruumenilla;
tuoll’ on Ohto synnytelty,
mesikämmen käännytelty,
luona kuun, malossa päivän,
otavaisen olkapäillä,
ilman impien tykönä,
luona luonnon tyttärien”

Metsän emäntä, Mielikki luo karhun ja tekee sille hampaat hongan ja kuusen oksista. Saaliin synnyn tietäminen antoi metsästäjällä vallan tähän.

Karhu
Kuva © Francis C. Franklin, Wikimedia commons

Karhun nimi

Karhu oli suomalaisille myyttinen eläin, jonka oikeaa nimeä ei kannattanut sanoa. Se saattoi arvata metsästäjien aikeet mikäli siitä puhuttiin. Toisaalta pelättiin sen tulevan paikalle ja tekevän tuhoja jos sitä kutsuttiin oikealla nimellä. Siksi karhulle on monta lempinimeä: Hän, kouko, esi-isä, mesikämmen, ohto, otso, kouvo, kontio. Vain keskitalvella karhun nukkuessa voitiin käyttää oikeaa nimeä.

Karhun tappo ja peijaiset

Karhun tappaminen oli aina erityinen ja rituaalinen tilanne. Tappamisen jälkeen vietettiin peijaiset eli rituaalinen juhla, tai hautajaiset. Peijaisissa näkyy usko eläimen sielunvaellukseen. Lepytettiin saalista, jotta se haluaisi syntyä uudelleen metsään.

Vanhimmat kirjalliset tiedot karhunpeijaisista ovat 1600-luvulta. Peijaisissa juotiin karhun kallosta ja syötiin karhun osia. Näin juhlijat saattoivat saada osan eläimen voimista ja kyvyistä.

Peijaisissa vietettiin myös kuvaannollisia häitä. Hääparia esitti nuori nainen ja mies. Tai sitten karhun sukupuolen mukaan sillä oli peijaisissa joko ihmismorsian tai -sulhanen. Näin pyrittiin varmistamaan metsästys- ja avio-onni.

Hampaat irrotettiin, ja niitä saatettiin käyttää taikakaluina ja parantamiseen. Juhlien lopuksi karhun kallo kiinnitettiin mäntyyn ja asetettiin katsomaan itään päin. Muut luut haudattiin puun juurelle. Näin karhun sielu palautettiin luontoon ja vapautettiin syntymään uudelleen.

Kalevalassa Väinämöinen lähettää tappamansa karhun sielun takaisin taivaalle:

Otti hampahat otsolta. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Metsän otsonen, omena, metsän kaunis källeröinen!

Nyt on matka käyäksesi, retki reiahellaksesi

tästä pienestä pesästä, matalaisesta majasta

korkeampahan kotihin, avarampahan asuhun.

 

Lähe nyt, kulta, kulkemahan, rahan armas, astumahan,

sivutse sikojen teistä, poikki porsasten poluista

vasten varvikkomäkeä, kohti vuorta korkeata

petäjähän penseähän, honkahan havusatahan!

Hyvä siin' on ollaksesi, armas aikaellaksesi

kuuluvilla karjan kellon, luona tiukujen tirinän."

[;fi]Karhunhammasriipuksia
Rautakaudella naiset käyttivät pronssisia karhunhammasriipuksia vyötäröllä. Niiden uskottiin parantavan hedelmällisyyttä.

Karhun klaani ja karhunpääesineet

Ihmisen uskottiin olevan jollain tavalla olevan karhulle sukua, ehkä niin, että se oli ihmisen esivanhempi. Joskus ihminen saattoi ottaa karhun hahmon.

Suomesta on löytynyt useita taidokkaasti tehtyjä, kivikaudelle ajoitettuja karhua esittäviä kiviesineitä. On arveltu, että nämä liittyisivät heimoon, jonka toteemieläin olisi ollut karhu. Tacitus (roomalainen historioitsija 1.vuosisadalla) mainitsee myös kaksi heimoa Suomen alueelta, joiden nimet saattavat tarkoittaa karhua ja hirveä.

Eläintä esittäviä esineitä kivikaudella olivat etupäässä reiälliset kivikirveet tai -nuijat, liusketikarit, puulusikat, savi-idolit. Reiälliset kiviesineet ovat voineet olla rituaaliesineitä, joita on pidetty varren päässä. Ne voivat olla uhrilahjoja, mutta normaaleja käyttöesineitä ne eivät olleet. Muita esineissä kuvattuja eläimiä karhun lisäksi olivat ainakin hirvi ja lintu. Vaikka muita eläimiä on kalliomaalauksissa usein, karhun kuvia niissä ei ole.

Karhuesineitä
Karhuesineitä Kansallismuseossa: ylhäällä reiällisiä nuijia ja kirveitä, keskellä liusketikari
Karhunpääriipuksia
Espoosta löytyneen karhunpäänuijan innoittamia keramiikkariipuksia

Facebooktwittergoogle_pluspinteresttumblr

Leave a Reply